Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä, laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.
Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.
Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen salaamatta levottomuuttaan.
— Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard kauhuissaan.
Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi poistua.
— Ei, ei, sanoi Ganimard, — miksi aiotte poistua?
— Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.
— Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä jäädä tänne.
— Mutta…
— Tarpeetonta. Te ette lähde.