Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:
— Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.
— Mitä te sanotte!… Vaaleatukkainen nainen… Crozonin linnassa…
Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.
— Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs… on teidän… se on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat aivan samoja.
— Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki tietää?
— Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, — että vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen, olette te.
Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.
— Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja jonka näitte herra Detinanin luona?
— En.