Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard horjahti.
— Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää…
— Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin… mutta hän ei ole vähääkään hänen näköisensä.
— Minä en voi uskoa… eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen.
Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?
— Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.
— Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de
Crozon.
Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma sortui.
Herra Dudouis nousi.
— Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne… omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.
— Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin pelottavalta.