— Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota Holmes niin kunnioittavasti kohteli, — älkää heittäkö minuuttiakaan hukkaan.
— En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen olen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria, jolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.
He kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla kaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo pakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui käsivarteeni ja veti minut kadulle.
— Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät hyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.
Hän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:
— Poltatteko?
— En, mutta ettehän tekään luullakseni.
— En minäkään.
Hän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan saadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois, juoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta esiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman minuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun luokseni.
— Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja katkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut Lupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on tekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään hukattavana.