— Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle voittamattomia esteitä, herra Holmes.
— Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.
Katse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin ollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan kalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.
— Hyvä on, huudahti Lupin, — sepä on jotain! Vastustaja, mutta se onkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.
— Ettekö pelkää? kysyi Watson.
— Melkein, herra Watson, — ja todistuksena siitä on se, että minä riennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua ansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?
— Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja kaikki on lopussa!
— Ja minä istun lukkojen takana?
— Epäilemättä.
— Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni. Poissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi loitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia ympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli. Kaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!