— Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.
Puistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki katukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään samoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä olevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja laskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat talojen edessä.
Puistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien suojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan taistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan yhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki "vuokrattavana", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat puistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon suuret, tyhjät ikkunat.
— Se on totta, hän ajatteli, — paronin kuoltua ei kukaan ole asunut täällä… Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen tarkastuksen.
Tuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen toteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli mahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan sähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli raollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta porttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän seisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.
Ja valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut nähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta kerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta huoneeseen.
— Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa paroni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin uteliaana.
Yhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse taloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen nurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies varmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes enää nähnyt häntä.
Hiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun hän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin, tapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus, sama pimeys vallitsi kaikkialla.
Päästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja lähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän huomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita alas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia puutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.