Meren rannalla
Äkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin voimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta menneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä avautuvan pelottavan tien loppuun.
Tämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin pimeydessä olisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä sen muutoin varsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa ja että kymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka viitoitti tietä määräpaikasta toiseen.
Oliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien opastamiseksi? Vähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka, joka voisi auttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen ongelman, kuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä esiintyi näin traagillisten asianhaarain vyyhdissä.
Faouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja käski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.
Hän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa olleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt nimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.
Véronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä tutkimuksiaan.
Numero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti hänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut huomannut muita kirjoituksia.
Hän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi päiväkauden turhaan etsiskelyyn.
Vasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt numero 13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan seuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran eksyikin.