Vihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai meren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.
Hän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän eräänä aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden peittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla matalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun tammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi tullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi, menhir, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla 17 merkitty nimipiirros.
Ei mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki.
Risumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.
"Tässä siis on päämäärä", ajatteli Véronique. "Täällä on syöty — ehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja."
Sitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen, lähikallioiden keskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa keinui pieni avonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori näkyi.
Ja hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä — miehen ja naisen äänen. Siltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin jokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta pussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän laski maahan sanoen:
"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?"
"Erinomaisesti."
"Ja missä te sitten kävitte?"
"No Pariisissa… kahdeksan päivää poissa… isäntäni asioilla…"