Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin, Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli ainoa tärkeä asia.
Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:
"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti…"
"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut täältä tapaavasi?"
"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta
Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"
"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."
"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"
"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."
"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"
"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."