"Minua ei saa nähdä pystyssä… Minä laskeudun takaisin makuulle…
Te kiinnitätte siteeni jotenkuten…"
He epäröivät ikäänkuin olisivat antautuneet järjettömään toivoon, että vaara itsestään loittonisi. Ja sitten Véronique, ravistaen itsestään herpaannuttavan horroksen, teki äkkiä päätöksensä.
"Kiireesti… tässä ne ovat… ojentukaa pitkäksenne…"
Stéphane totteli. Muutamassa sekunnissa Véronique sovitteli köydet hänen ympärilleen, niinkuin muisteli niiden olleen, mutta sitomatta kiinni.
"Kääntykää kallioon päin", sanoi hän, "kätkekää kätenne… ne antaisivat teidät ilmi".
"Entä te?"
"Älkää pelätkö mitään."
Véronique kumartui ja painautui ovea vasten, jonka kurkistusaukon rautakiskoilla varustettu luukku kääntyi sisäänpäin sillä tavalla, että häntä ei voitu nähdä.
Samalla hetkellä pysähtyi vihollinen ulkopuolelle. Oven paksuudesta huolimatta Véronique kuuli hameenkahinaa.
Ja hänen yläpuoleltaan tirkistettiin.