"No, me eroamme siis", toisti ukko. "Näkemiin, matami Honorine. Minä valmistan kääröt edeltäpäin."
Ja hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:
"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua luotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta nimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!"
Hän hävisi kallion taakse.
Véronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat sanat, jotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!
Hän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti ja laskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.
Véronique näki silloin hänen kasvonsa.
Hän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella mustalla samettisiivellä varustettu hilkka.
"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa", mutisi Véronique räpsähtäen.
"Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine…1"
Bretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat, päivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja jäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa, älykästä ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat kultaketjut. Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.