Hän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli niitä veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle, jota vasten vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli taivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan näkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä päästäessään hän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi, että Véronique saattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen, tasapoljentoinen kehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti kauniit valkoiset hampaansa.
Ja sanoi äiti niin,
kun tuuti nukuksiin:
"Et itkeä sä saa,
se kiusaa Mariaa.
Kun lapsi hymyilee,
niin Neitsyt iloitsee.
Ja kädet ristissä
rukoile Neitsyttä…"
Hän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen edessään, kasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.
Hämmästyneenä bretagnetar sammalsi:
"Mitä ihmettä tämä on?"
Véronique sanoi vapisevalla äänellä:
"Kuka teille on opettanut sen laulun?… Mistä te olette sen saanut?… Äitini lauloi sitä usein… se on hänen kotiseutunsa, Savoijan, lauluja… Enkä ole koskaan kuullut sitä… hänen kuolemansa jälkeen… Siksi… tahdon… tekisi mieleni…"