Hän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka suunnalta.
"Pysähdyttäkää", sanoi Konrad innokkaasti… "Hiukan enemmän oikealle… Näettekö?"
"Kyllä… kyllä minä näen…"
Neljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman tammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka nähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.
"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme hänet keksineet", komensi Vorski. "Sinä, Konrad, tulet mukaani. Sinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos yritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi laukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?"
"Kyllä."
Hän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja suu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti vaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.
"Meillä on vielä aikaa", jupisi Vorski, "mutta kiirettä tässä täytyy pitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään kärsivän… Ei ole enää tietoinen mistään…"
Vorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista haamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.
Mutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi samalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja että sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.