"Se on se pahuksen rakki!" mörähti Vorski.
Hän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo juoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien kahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.
"Jumaliste!" vannoi Vorski. "Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos ampuisi sitä, Konrad?"
"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen."
"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua…"
Tuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten tunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen rantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat vielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta puolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.
Vorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän ei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo neljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.
"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka…! Mitä sinä tahdot?
Vietelläkö meidät ansaan? Minkätähden…? Tahdotko pelastaa naisen?
Hänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu,
kunpa saisin sinut kynsiini!"
Äkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.
"Mitä nyt, Konrad?"