Kuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.
Molemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.
"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski itseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!"
Muutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta. Tuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi todeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta näyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen Vorski leikkiä laskien tekikin.
"Hyvä saalis, Konrad", virkkoi hän. "Korjatkaamme riista."
Mutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään muuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä viitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli ajoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan kannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.
"Tuhannen tuhatta pentelettä!" kirosi Vorski. "Se veijari on vetänyt meitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?"
Purkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi kankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus.
"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken sanoin… Meille on viritetty ansa… meitä koetetaan vietellä pois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton kimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!"
Hän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten patsaan näkyviinsä, huusi: