"Minua pelottaa", jupisi Otto.
"Rommin syy", sanoi Konrad. "Mutta kauheita asioita hän tosiaankin ennustaa."
"Asioita, jotka hiipivät ympärillämme", selitti Vorski, jonka korva eroitti pienimmätkin äänet, "asioita, jotka ovat osana nykyisestä hetkestä ja jotka meille on annettu perinnöksi vuosisatojen sarjassa. Tämä on kuin ihmeellinen synnytys. Ja — sanon sen teille molemmille — te saatte olla tapauksen hämmästyneinä silminnäkijöinä. Otto ja Konrad, valmistukaa tekin: maa alkaa täristä ja ihan siltä paikalta, mistä Vorskin on vallattava Kivijumala, kohoaa savupatsas taivasta kohti."
"Hän ei enää tiedä, mitä sanoo", mumisi Konrad.
"Ja nyt hän on taas tikkailla", kuiskasi Otto. "Syyttäköön itseään, jos saa nuolen!"
Mutta Vorskin innostus ei tuntenut enää rajoja. Loppu lähestyi.
Voipunut uhri voihki kuolemankouristuksissa.
Hyvin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät sitä kuulisi, mutta sitten yhä kovempaa toisteli Vorski:
"Véronique… Véronique… sinä täytät tehtäväsi… sinä nouset kukkulan huipulle… Kunnia sinulle! Osa voitonriemustani kuuluu sinulle… Kunnia sinulle! Kuuletko? Joko nyt kuulet? Ukkosen tykki pauhaa yhä lähempänä. Viholliseni ovat voitetut, turhaa on sinun enää toivoa apua! Nyt sykähtää sydämesi viimeisen kerran… Viimeinen valitus!"
Hän nauroi kuin mielipuoli, nauroi kuin jollekin perin lystikkäälle seikkailulle. Sitten seurasi äänettömyys. Ukkosenjyrähdykset keskeytyivät. Vorski kumartui ja kirkaisi äkkiä ylhäältä tikkailtaan:
"Jumalat ovat hänet hyljänneet… Tuoni on tehnyt tehtävänsä.
Viimeinen neljästä naisesta on kuollut. Véronique on kuollut!"