Hän vaikeni jälleen ja huusi sitten kaksi kertaa:
"Véronique on kuollut! Véronique on kuollut!"
Taaskin oli suuri odottava hiljaisuus.
Ja äkkiä maa tärähti, ei niinkuin ukkonen tärisyttää, vaan sisästäpäin syvältä tulevassa kouristuksessa, ja sitten tuntui uudelleen useita tärähdyksiä, niinkuin metsiin ja kukkuloille laajeneva kaiku toistaa ääntä.
Ja melkein samassa syöksähti ihan läheltä heitä tammien puoliympyrän toisesta päästä tulipatsas, heittäen taivaalle savutuprun, jossa hehkui punaisia, keltaisia tai sinipunervia liekkejä.
* * * * *
Vorski ei virkkanut sanaakaan. Hänen toverinsa olivat kerrassaan pökerryksissä. Vihdoin änkytti toinen heistä: "Se on vanha lahonnut tammi — salama on jo ennenkin sitä polttanut."
Ja vaikka tulipalo oli melkein heti sammunut, pysyi kaikkien kolmen silmissä kaamea kuva iäkkäästä tammesta, joka ilmiliekissä, läpikuultavana syyti tulenkieliä ja monivärisiä huuruja…
"Täällä on Kivijumalan luo johtava sisäänkäytävä", sanoi Vorski vakavasti. "Kohtalo on puhunut, kuten teille ilmoitin, ja se on puhunut minun pakotuksestani, minä kun olin sen palvelija, mutta olen sen herra."
Hän astui eteenpäin, lyhty kädessä. He havaitsivat ihmeekseen, että puussa ei ollut mitään tulipalon jälkeä ja että kuiva lehtiröykkiö, joka oli säilynyt muutamain tyvioksain sammiomaisessa kainalossa, ei ollut edes kärventynyt.