Vorski kohautti olkapäitänsä.
"Entä sinä, pelkäätkö sinäkin, Otto?"
Otto ei vastannut mitään, eikä Vorskikaan pitänyt kiirettä itse yrittääkseen, sillä hän sanoi lopuksi:
"No, eihän totisesti tarvitse hätäillä. Odottakaamme päivänkoittoa. Kaadamme puun kirveellä, ja silloin näemme kaikkein parhaiten, mitä siellä on ja miten on meneteltävä."
Niin sovittiin. Mutta kun tunnusmerkin olivat huomanneet muutkin kuin he ja koska oli estettävä niitä pääsemästä heidän edelleen, päättivät he sijoittua ihan vastapäätä puuta Keijukaisten patsaan tavattoman ison pöytälaatan alle suojaan.
"Otto", käski Vorski, "mene etsimään priiorintalosta jotakin juotavaa ja tuo samalla kirves, köysiä ja muut tarpeelliset vehkeet."
Sade alkoi ryöpytä rajusti. He asettuivat patsaan suojaan, ja jokainen valvoi vuorostaan, sillä välin kun toiset nukkuivat. Yön kuluessa ei sattunut mitään merkillistä. Rajuilma riehui vimmatusti. Kuultiin aaltojen möyrivän merellä. Sitten myrsky vähitellen asettui. Aamunkoitteessa he kävivät tammen kimppuun, joka piankin saatiin köysien avulla kaadetuksi.
He näkivät silloin, että puun lahonneeseen sisukseen oli kaivettu jonkinlainen käytävä, jota jatkui juurille kasaantuneen hiekan ja kivien välitse.
Lapiolla he puhdistivat paikan. Heti ilmestyi portaiden askelmia, ja kun maata oli vierinyt alas, huomasivat he, että jonkinlaisen muurin kohtisuoran seinän sivulla laskeutuivat portaat pimeyteen. Sinne suunnattiin lyhdyn valo. Heidän allaan näkyi olevan luola.
Vorski lähti sinne ensimmäisenä. Toiset seurasivat varovaisesti.