Portaat, jotka alussa olivat kivimöhkäleiden kannattamaa multaa, oli syvempänä hakattu itse kallioon. Luolassa, johon ne päättyivät, ei ollut mitään erikoista ja se näkyikin oikeastaan olevan vain eteinen. Siitä päästiin eräänlaiseen pyöreäholviseen kellariin, jonka kiviseinät olivat karkeasta muurisavesta kokoonkyhätyt. Yltympäri kohosi pieniä muodottomia hautakiviä, kaksitoista kappaletta, joilla kaikilla lepäsi hevosenpään luuranko. Vorski koski yhteen näistä kalloista: se mureni tomuksi.
"Kukaan ei ole kahteenkymmeneen vuosisataan käynyt tässä hautakammiossa", sanoi hän. "Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka poljemme sen pohjaa, ensimmäiset, jotka katselemme siihen sisältyvän menneisyyden jälkiä."
Hän lisäsi yhä enemmän korostaen:
"Tämä oli mahtavan päällikön hautakammio. Hänen kanssaan haudattiin hänen lemmikkihevosensa, samoin kuin hänen aseensakin… Kah, tuossahan on kirveitä ja kiviveitsi… tapaamme myöskin muutamien hautajaismenojen jälkiä, niinkuin osoittaa tuo hiilikasa ja nämä kalkiksi palaneet luut tässä…"
Liikutus värisytti hänen ääntänsä. Hän kuiskasi:
"Minä olen ensimmäinen, joka tänne tungen… Minua odotettiin.
Nukkunut maailma herää minun lähestyessäni."
Konrad keskeytti:
"Täällä on toinenkin aukko, toinen tie, ja tuolta etäältä kuumottaa ikäänkuin valoa."
Kapeaa käytävää pitkin he tulivatkin toiseen kammioon, josta pääsivät kolmanteen saliin. Nämä kolme hautakammiota olivat ihan samanlaiset. Samanlainen muuraustyö, samanlaiset kivet pystyssä, samanlaiset hevosluurangot.
"Kolmen mahtavan päällikön hautakammiot", selitti Vorski.