"On ilmeistä, että ne sijaitsevat kuninkaan haudan edessä ja että he olivat sen kuninkaan vartijoita, oltuaan elämässä hänen tovereitaan. Varmaankin on kuningas haudattu seuraavaan kammioon…"
Hän ei tohtinut mennä sinne. Häntä ei pidättänyt pelko, vaan äärimmäinen hermostus ja kiihtyneen turhamaisuuden tunto, joka tuotti hänelle mieluista nautintoa.
"Kohta saan tietää", selitti hän; "Vorski koskettaa päämäärään eikä hänen tarvitse enää muuta kuin oikaista kätensä ottaakseen vastaan kuninkaallisen palkan vaivoistaan ja taisteluistaan. Kivijumala on siellä. Monien monituisten vuosisatain kuluessa on yritetty loukata saaren pyhätön salaisuutta, eikä se ole kellekään onnistunut. Vorski on tullut, ja Kivijumala kuuluu hänelle. Näyttäytyköön se siis minulle ja antakoon minulle luvatun mahdin. Sen ja Vorskin välillä ei ole mitään… ei mitään muuta kuin minun tahtoni. Ja minä tahdon! Profeetta on kohonnut pimeyden pohjasta. Hän on tässä! Jos tässä kuolleiden valtakunnassa on jokin haamu, jonka tehtäväksi on määrätty opastaa minut jumalallisen kiven ääreen ja laskea päähäni kultainen kruunu, niin nouskoon se haamu esiin! Tässä on Vorski."
Hän astui sisälle.
Tämä neljäs sali oli paljoa suurempi, ja katto oli hiukkasen lutistetun patalakin kaltainen, jonka keskellä oli pyöreä reikä, ei laajempi kuin ohuen putken aukko, ja siitä tuli puoliksi verhottu valosuihku, joka loi lattialle hyvin selvän pyörylän.
Valoläikän keskellä oli toisiaan vastaan nojaavista kivistä kyhätty lava, jolle oli ikäänkuin näytteille pantu metallinen sauva.
Muutoin tämä hautakammio ei eronnut edellisistä. Tämäkin oli koristettu patsailla ja hevosenpäillä, ja täälläkin oli uhritoimitusten jälkiä.
Vorski ei kääntänyt silmiään metallisauvasta. Omituista, että se kiilsi ikäänkuin ei mikään tomu olisi sitä peittänyt. Vorski kurkotti kättään.
"Älkää, älkää", hillitsi Konrad innokkaasti.
"Miksi ei?"