"Ehkä se on sama, johon koskiessaan Maguennac poltti kätensä."
"Sinä olet hullu."
"Mutta sentään…"
"Pyh, minä en pelkää mitään", selitti Vorski ja tarttui esineeseen.
Se oli varsin karkeatekoinen lyijyvaltikka, mutta näki kuitenkin, että siinä oli yritetty jotakin taiteellisuutta. Kahvassa kiemursi käärme, milloin lyijyyn kaiverrettuna, milloin kohokuvana. Käärmeen suhteettoman iso pää oli pontena, täynnä hopeanauloja ja pieniä viheriäisiä kiviä, läpikuultavia kuin smaragdit.
"Onkohan tämä Kivijumala?" höpisi Vorski.
Hän hypisteli esinettä ja tarkasti sitä joka puolelta kunnioittavan pelokkaasti. Ja pian hän tunsi, että ponsi hievahteli melkein huomaamatta. Hän tempoi sitä, käänsi oikealle ja vasemmalle, ja sitten kuului naksahdus: käärmeen pää voitiin ruuvata irti.
Sen sisään oli jätetty tyhjä tila, jossa oli kivi… pienoinen punertava, keltajuovainen kivi… Se oli kullalta vivahtava.
"Tämä se on, oi, tämä se on!" huudahteli Vorski liikutuksesta suunniltaan.
"Älkää koskeko siihen!" toisti Konrad kovin kauhuissaan.