"Se, mikä poltti Maguennocia, ei polta Vorskia", vastasi roistojen päämies vakavasti.
Ja ylpeyden ja ilon herättämässä kerskailussaan hän piti salaperäistä kiveä kourassaan, puristaen niin kovasti kuin jaksoi.
"Polttakoon se minua, jos osaa! Tunkeutukoon se lihaani, minä tunnen itseni siitä onnelliseksi!"
Konrad antoi hänelle merkin painamalla sormen huulilleen.
"Mikä sinun on?" kysyi Vorski. "Kuuletko jotakin?"
"Kuulen", vastasi toinen.
"Niin minäkin", vahvisti Otto.
Kuului tosiaan jotakin poljennollista ääntä samanlaisin loppusävelin, mutta nousten ja laskien ikäänkuin jotakin merkillistä soittoa.
"Sehän kuuluu täältä ihan läheltä!" mutisi Vorski… "Luulisi soitettavan itse salista."
Salista se kuuluikin, siitä he pian pääsivät varmuuteen, ja muistutti ihan ilmeisesti kuorsaamista.