Konrad, joka oli tämän olettamuksen lausunut, oli ensimmäinen sille nauramaan. Mutta Vorski sanoi hänelle:
"Luulenpa totisesti, että olet oikeassa… kuorsaamistahan se onkin… Onko täällä siis joku?"
"Se kuuluu täältäpäin", huomautti Otto, "tuosta pimeästä nurkasta".
Valo ei ulottunut hautapatsaiden toiselle puolelle. Taempana avautui yhtä monta pientä hämärää kappelia. Vorski käänsi yhteen niistä lyhtynsä valon, ja heti pääsi häneltä kummastuksen huudahdus.
"Joku… niin… joku on tuolla… katsokaa…"
Molemmat apurit astuivat lähemmäksi. Seinän nurkkaukseen kasattujen kalkkikivien päällä nukkui mies, valkopartainen vanhus, jonka pitkä tukka oli myöskin valkoinen. Hänen kasvojensa ja käsiensä nahka oli tuhansien ryppyjen uurtama. Sinervä kaari kehysti hänen suljettuja silmäluomiaan. Vähintäänkin vuosisata lepäsi hänen hartioillaan.
Hän oli puettu paikattuun ja rikkinäiseen, jalkoihin asti ulottuvaan aivinaiseen viittaan. Kaulan ympärillä ja riippuen hyvin alas rinnalle hänellä oli niistä pyhistä pallosista — merisiileistä — tehty helminauha, joita gallialaiset nimittivät käärmeenmuniksi. Hänen kätensä ulottuvilla oli kaunis kivikirves, ja siinä oli merkkejä, joista ei voinut saada selvää. Maassa oli rivissä kiviteriä, isoja litteitä renkaita, kaksi korvakellukkaa viheriäisestä jaspiksesta ja kaksi sinisestä, juovikkaasta emaljista valmistettua kaulakoristetta.
Vanhus kuorsasi yhä.
"Ihmettä jatkuu…" jupisi Vorski. "Hän on pappi… sellainen pappi, joita oli muinoin… druidien aikakaudella."
"Siis?" kysyi Otto.