"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut täällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti. Hän on äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt joutua tekemisiin maan asukasten kanssa. Otaksukaamme, että hän jo kauan oli tuntenut nuo neljä matruusia ja saanut ne puolelleen tai ostanut heidän apunsa, ja että hän oli vartavasten palkannut heidät toimittamaan näennäisen haaksirikon… Otaksukaamme, että he aluksi laskivat isänne ja poikanne maihin johonkin Italian satamaan ja sitten, hyviä uimareja kaikki neljä, upottivat huvipurren rannikon näkyvissä. Otaksukaamme…"
"Ne miehet ovat siis elossa!" huudahti Véronique, jonka mielenliikutus yhä kiihtyi. "Heiltä voisi kysellä!"
"Kaksi kuoli luonnollisella kuolemalla muutama vuosi sitten. Kolmas on Maguennoc-niminen vanhus, jonka tapaatte Sarekissa. Neljännen taas ehkä juuri äsken näitte. Siinä seikkailussa ansaitsemillaan rahoilla hän osti maustekaupan Beg-Meilissä."
"Ah, häntähän voi heti puhutella", virkkoi Véronique vavisten.
"Menkäämme häntä etsimään."
"Miksikä? Minä tiedän enemmän kuin hän."
"Te tiedätte… te tiedätte…"
"Minä tiedän kaikki, mikä teille on tuntematonta. Voin vastata kaikkiin kysymyksiinne. Tiedustelkaa minulta."
Mutta Véronique ei tohtinut tehdä hänelle suurinta kysymystä, sitä, joka alkoi värähdellä hänen tietoisuutensa hämärässä. Hän pelkäsi totuutta, joka ei ehkä ollut mahdollinen, totuutta, joka välähteli ikäänkuin usvan kätköstä, ja hän änkytti surullisella äänellä:
"Minä en käsitä… en käsitä. Minkätähden isä olisi niin menetellyt? Minkätähden hän olisi tahtonut, että hänen ja minun lapsiparkani luultaisiin kuolleen?"
"Isänne oli vannonut kostavansa…"