"Vorskille kyllä… Mutta minulle… tyttärelleen…? Sellainen kosto!"
"Te rakastitte miestänne. Kun olitte joutunut hänen valtaansa, ette paennut, vaan suostuitte avioliittoon. Sitäpaitsi oli loukkaus julkinen… Ja tunsittehan isänne, hänen rajun, pitkävihaisen luonteensa… hänen hiukan… hillittömän mielenlaatunsa, kuten hän itsekin myönsi."
"Mutta sitten…?"
"Sitten… sitten! Vuosien vieriessä hänessä syttyi rakkaus tyttärenpoikaansa kohtaan ja sen mukana katumus… ja hän etsi teitä kaikkialta… Kylläpä minä sitä varten sain matkustella! Ensiksi matkustin Chartresin karmeliittanunnain luostariin. Mutta te olitte sieltä lähtenyt kauan sitten… Mihin? Mistä olisi voinut teidät löytää?"
"Ilmoitus sanomalehtiin…"
"Kerran hän koetti sitäkin. Kirjoitti häväistysjutun vuoksi tietenkin hyvin varovaiseen muotoon. Joku vastasi. Sovittiin kohtaamisesta. Tiedättekö, kuka saapui? Vorski. Niin, Vorski, joka myöskin etsi, joka yhä rakasti ja vihasi teitä. Isänne säikähtyi eikä ole senjälkeen rohjennut toimia avoimesti."
Véronique vaikeni. Raukeana hän oli vaipunut kivelle ja istui siinä pää kumarassa. Sitten hän kuiskasi:
"Te puhutte isästäni aivan kuin hän vielä nytkin eläisi…"
"Hän elää."
"Ja ikäänkuin usein hänet tapaisitte…"