"Joka päivä."
"Ja toiselta puolen" — Véronique hiljensi ääntänsä — "toiselta puolen ette virka sanaakaan pojastani… Minulle tulee jotakin kauheaa mieleen… Ehkei hän jäänytkään eloon…? Ehkä hän on sittemmin kuollut? Siksikö ette hänestä puhu?"
Ponnistaen hän kohotti päätänsä. Honorine hymyili.
"Voi, minä rukoilen teitä", pyysi Véronique, "ilmoittakaa minulle totuus… Hirveätä on toivoa enemmän kuin sopisi toivoa… Minä rukoilen teitä…"
Honorine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Mutta, rouva-rukka, olisinko minä kertonut teille kaiken tämän, jos hän olisi kuollut, kaunis Françoisini?"
"Hän elää, hän elää!" huudahti nuori nainen liikutuksesta huumaantuneena.
"Elää niinkin! Ja hyvin hän voi! Ah, sellainen vankka vesa ja, ai, kuinka ryhdikäs! Minulla on syytä olla ylpeä Françoisistanne, koska itse olen hänet kasvattanut!"
Hän tunsi, että Véronique päästäisi tunteensa valloilleen hänen nähtensä, sillä kovia kokenut nainen oli uupua niiden painosta, niihin kun varmaan sisältyi yhtä paljon kärsimystä kuin riemuakin. Ja hän sanoi:
"Itkekää, hyvä rouvaseni. Se tekee teille hyvää. Nämä ovat parempia kyyneleitä kuin entisaikaiset, eikö totta? Itkekää, jotta kaikki entinen tuskanne haihtuisi. Minä palaan kylään. Kai teillä on joku matkalaukku majatalossa? Minut tunnetaan siellä. Minä tuon sen, ja sitten lähdemme."