"No, astu edellä, ampuja Vorski."
Ja kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.
"Vanha Vorski… sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä minustakaan… Mutta täytyyhän huvitella… Kah, sinähän et astu eteenpäin?"
Hän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan. Siellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän, joka suuntautui alaspäin.
Lyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä nelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he minuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.
Toiset seurasivat häntä.
Vanha druidi julisti juhlallisesti:
"Kivijumalan sali."
Se oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan sen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä hautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta, kohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon patsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta tai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty tavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli viemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa, joka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.
Keskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä korkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle tukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, dolmen, joka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.