"Tuoko se on?" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.
Suoraan vastaamatta vanha druidi lausui:
"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita rakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä varokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten esteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren sisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä menhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas asti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa. Keskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista. Sinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta."
"Siis se?" toisti Vorski.
"Tietysti tämäkin on pyhä kivi", vahvisti vanha druidi tyynesti, "koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla, ja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota patsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä teurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä viemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti."
Vorski kysyi yhä kiihtyneempänä:
"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin."
"Ei tarvitse hievahtaa", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti, "tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi, ja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa päätäsi."
"Missä? Oletteko varma?"
"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne… ylimmän levyn yläpuolelle, niin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista tehdyltä mosaiikilta… Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka on ihan erikseen… pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu samanmuotoiseksi…? Ne ovat kuin sisarukset… Mutta vain toinen niistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu…"