"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan nähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen vaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda sitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se mies…"
"Se mies?"
"Olet sinä, Vorski."
Vorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin tämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:
"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä punaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä sinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian kaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on ihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah, veikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?"
Vorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään, kohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli. Mutta vanhus ei antanut perään.
"Vielä viimeinen sana, Vorski — puhun hiljaa, jotta toverisi eivät kuule, — kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen nimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei koskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä pieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?"
"Ette", läähätti Vorski ällistyneenä, "mutta minä olin yksin, ja kertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää…"
"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko luottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt Velledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?"
Vorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat.
Hänen päänsä kohosi lavan reunan yli.