"Ah", huudahti hän horjuen, "sormus… sormus on hänen sormessaan!"
Dolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä, jalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna. Hänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle, ja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis, melkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli turkoosisormus.
"Kaihan se on äitisi sormus?" kysyi vanha druidi.
"On, ihan varmaan."
Vorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet dolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti turkoosia.
"Niitä on täysi luku… yksi on haljennut… toinen on puoliksi peittynyt rutistettuun kultalehteen."
"Älä ole niin kovin varovainen", sanoi vanhus; "hän ei kuule, eikä äänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi hänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää hänet horroksestaan."
Vorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja herätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.
"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi", kielsi vanha druidi Ottoa ja
Konradia. "Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin
Vorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun… No, Vorski,
pelkäätkö sinä?"
"Minä en pelkää."