"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää henkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja kosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin sinusta tulee maailman hallitsija."
Vorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin druidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli. Valkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä poljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten enemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.
Mutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän seisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää käsittää.
"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä. Vieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua auttaa?"
Vorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja säikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi. Hänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin johonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.
Vanhus purskahti nauruun.
"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi ei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa narrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt eivät häiritse!"
Vorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa. Kuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen huulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt sitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen naisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi olla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän kuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle sietämätöntä tuskaa:
"Véronique… Véronique…"
"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?" virnisteli vanha druidi. "Saatatpa totisesti olla oikeassa… jonkinlaista perheyhtäläisyyttä… No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut toista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis vannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö, että Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut… ei pienintäkään naarmua… ei köysien jälkiä ranteissa… Mutta katsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen tyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut ristille toisen naisen! Ajattelehan… Ui, ui, kuinka sinä äimistelet minulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota."