Vorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan druidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät varmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa… Vanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja lisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen hänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen mies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.
"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö…! Apuun! Ottakaa murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää. Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"
Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen ja komensi:
"Otto… Konrad… olkaa valmiit…!"
Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa.
Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.
"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en enää uudista ilveilyäni… olen siivolla kuin… kuvapatsas… Hyvät herrat…"
Vorski komensi jälleen:
"Otto… Konrad… tähdätkää tarkoin…! Minä lasken… yks'… kaks'… kolme… pam!"
Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri, nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla äänellä:
"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema…! Vanha druidi on mennyt mies…! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"