"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"
"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi sydämeen!… toinen nappi…! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam…! Ja sinä, Otto!"
Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa. Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä, milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa hämmästyttävän ketterästi.
"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan!
Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana!
Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän — bengaalitulen,
räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen!
Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"
Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla? Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo paholainen hänen edessään?
Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman ja todellisuuden ulkopuolella.
Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:
"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen? Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo…! No, mene sitten hiiteen, senkin vietävä profeetta…"
VIIDESTOISTA LUKU
Maanalaisten uhrien sali