Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.
Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä, tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa "temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä tyrmistytti ja tukehdutti.
Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.
"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja suurimpaan hautaholviin… "Hän oli ihan varmaan kuollut… Minä tiedän, mitä kuolema on… usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää hänet henkiin?"
Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.
"Paitsi jos…" tuumi hän.
Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:
"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."
Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä jatkoi:
"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva nainen, joka meille näytettiin, ei ollut hän. Ja oliko hän edes elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut jonkun kuvan… vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."