"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."
"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan. Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä…!"
Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin. Konrad ei lakannut nurisemasta.
"Sanoinhan minä teille… olisi pitänyt murskata hänen päänsä."
Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.
Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa…
"Kummallista", sanoi Konrad.
"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah tuossa… tuossa on askelma… ja tuossa toinen…"
Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.
"Ei pääse eteenpäin… tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."