"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi… odotahan… unohdin… onhan minulla taskulamppuni."
Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.
Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.
"Nyt meidät hukka perii… Se kirottu äijä on tämän kaiken järjestänyt… ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."
Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista taistelua. Mutta Konrad suuttui:
"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."
"Ei sille miekkoselle mitään mahda."
"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi hillinnyt itseäni…"
"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"
"Luotimme… luotimme…" jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa pötyä. Antakaahan minulle lamppunne… minulla on toinen revolveri, priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun katson."