Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.
Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.
Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.
"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret ovat lakanneet kivistämästä?"
Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.
"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu, joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin. Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin… Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko Stéphane Marouxia…? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan… taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on! Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle…"
Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään ja sanoi hänelle:
"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan luona. Nyt on päivä juuri puolissa."
Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:
"Opettaja… Stéphane Maroux…"