Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli todella viehättävä.
Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi, kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:
"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää…"
KUUDESTOISTA LUKU
Böömin kuninkaitten paasi
Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen, tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta. Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:
— Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa, missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä määritelmät toivoakseni riittävät.
— No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja härkien kuormittamista.
— Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti, jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina. Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan. Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas, ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava: 'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'
— Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein välkkyvää graniittimöhkälettä.