"Hyvästi, rakas ystävä. Ah, vielä sananen. Jokaisessa hyvin järjestetyssä seikkailussa on lemmentarina. Meidän seikkailustamme se näkyy puuttuvan, sillä minä en uskaltaisi viitata niihin tunteisiin, jotka sinua työnsivät nimeäsi kantavaa pyhää olentoa kohti. Kuitenkin on minun vihjaistava sinulle perin puhtaasta ja jalosta rakkaudesta. Näithän, kuinka innokkaasti Stéphane riensi Françoisia auttamaan? Kaiketi hän rakastaa suuresti oppilastaan; mutta äitiä hän rakastaa vielä enemmän. Ja koska kaiken, mikä on mieluista Véronique d'Hergemontille, täytyy olla sinulle hauskaa, ilmoitankin kernaasti, että Véronique ei ole hänelle kylmä, että tämä ihailtava rakkaus on tehonnut hänen naisensydämeensä, että hän tänä aamuna tuli todella iloiseksi nähdessään Stéphanen jälleen ja että se kaikki päättyy avioliittoon, tietenkin vasta sitten, kun Véronique on leski. Käsitäthän? Ainoana esteenä heidän onnensa tiellä olet sinä. Oikeana herrasmiehenä et varmaankaan tahdo… Mutta enempää en sanokaan. Luotan elämäntaitoosi enkä epäile, että kuolet niin pian kuin mahdollista. Hyvästi, vanha veikko. En ojenna sinulle kättäni, mutta sydämeni myötätunto sinulla on! — Otto, kymmenen minuutin kuluttua sinä päästät isäntäsi irti. Veneen löydätte rantakallion edustalta. Onnea matkalle, ystävykset."
Siihen se loppui. Taistelu don Luisin ja Vorskin välillä päättyi ratkaisuun, joka ei ollut silmänräpäystäkään ollut epävarma. Ensi hetkestä alkaen oli toinen vastapuolista siihen määrin hallinnut toista, että tämä kaikesta rohkeudestaan ja rikollisesta huimapäisyydestään huolimatta ei enää ollut muuta kuin jäsenrikko pelinukke, rujo ja hassunkurinen. Saatuaan suunnitelmansa täytäntöön ja päästyään tarkoituksiaan pitemmällekin, voitokkaana, aseman valtiaana, Vorski joutui äkkiä olemaan sidottuna puunrunkoon, huohottaen siinä vankina, sätkytellen kuin hyönteinen, joka on neulalla korkkiin kiinnitetty.
Enempää välittämättä uhristaan don Luis vei mukaansa Patrice
Belvalin, joka ei voinut olla hänelle sanomatta:
"Mutta sittenkin pääsevät nuo kunnottomat roistot liian hyvällä kaupalla leikistä."
"Pyh, kyllä heidät nipistetään toisaalla", sanoi don Luis virnistäen.
"Mitäpä he voisivat tehdä?"
"Ensiksikin ottaa haltuunsa Kivijumalan."
"Mahdotonta! Siihen tarvitaan kaksikymmentä miestä, telineet ja työkaluja. Minäkin siitä tällä haavaa luovun. Palaan tänne sodan jälkeen."
"Mutta, don Luis, millainen kapine se ihmeellinen kivi sitten oikeastaan on?"
"Kas vain, ollaanko hiukan uteliaita!" virkkoi don Luis muuta vastaamatta.
He läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen: