"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi — eihän liene epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan? — riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa, jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni, että te ajattelette samoin."
Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:
"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä… Sanalla sanoen, sairaaseen, mielipuoleen riiviöön…"
"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".
"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet… Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin juolahti mieleeni, että — vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa, sillä luontoni ei sellaista salli — kytkisin hänet puuhun, jossa hän oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden, aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen, mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota pyydän anteeksi."
Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa välissä, syleili häntä ja toisti:
"Annatko sinä anteeksi?"
"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä…"
"Puhu."
"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte äidin ja sitten Elfriden sormeen?"