"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä vanhasta sormuksesta ja värikivistä."
"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."
"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."
"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"
"Häneltä itseltään."
"Onko se mahdollista?"
"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten patsaan suojassa… humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana… Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on ja kuinka sattuma minua suosi!"
"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"
"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi. Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja sen ihmeellisestä laadusta."
"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset, joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen — viimeisen kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"