Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen, että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen heidän edessään salaperäisyyden verhon.
Hän alkoi nauraa.
"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".
"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin moisen ihmelegendan".
"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole välttänyt sen lumousta".
"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."
"En minäkään", vakuutti lapsi.
"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi.
Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."
"Kuinka niin?"
Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä kohti, ja kysyi Françoisilta: