"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?"
"Täydellisesti", vastasi nuori mies.
Sitten Véronique jatkoi:
"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita, ole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli."
"Ehkä niitä todistuksia on minulla", virkkoi don Luis.
"Mitä te sanotte?"
"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme kirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman kuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin talletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:
"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane
Marouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun
François tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen.
Tahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että
tyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'
"Tässä on talletuskirja", virkkoi don Luis… "ja tässä on kirje.
Se on päivätty huhtikuussa tänä vuonna."
Véronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä juolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon merkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta puutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin toimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne vaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki oikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.