"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä…" sammalsi Véronique.
"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta", lausui don Luis, "koska isänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja Stéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä Kivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se kuuluu?"
"Teille", selitti Véronique empimättä.
"Minulleko?"
"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä."
Don Luis huomautti:
"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on epäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät ihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain avulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta niin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita."
"Sitä parempi", sanoi Véronique, "te osaatte käyttää niitä hyväksenne paremmin kuin kukaan muu".
Don Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:
"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua odottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien syiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska minä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin kuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä on runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin gallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä yrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen. Muutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni, tuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle laboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa pahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea seikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?"