"Tietysti."
He saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku nousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia mistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden lehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden valkoisena vyöhikkönä saarta.
Véronique puhui taas.
"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?" kysyi hän.
"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan puutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te esiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa."
"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?"
"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme kaikki onnellisiksi, jollei… jollei ole mitään tapahtunut… On niin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta hän voisi nähdä veneemme… melkein Glenanin luodoille asti."
Hän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra d'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti, Véronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki ristinmerkin.
"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique", virkkoi hän. "Ovathan munkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon pahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä."
Entisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien aikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan erillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet näyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset hartausmenonsa, pelottava voimansa.