Véronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla väristen sanomatta:
"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla ylängöllä."
"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte katsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella Keijukaisten patsaasta… Kukkakalmiston nimisessä kolkassa."
"Ovatko ne kauniita?"
"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan määrätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla, sekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee…"
Ja hän lisäsi hampaittensa välistä:
"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset… Niiden vertaisia ei ole missään… Ne ovat ihmekukkia…"
Erään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus jakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan korkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.
"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto", lausui bretagnetar.
Samanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä jyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin kruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä metriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin torninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin kirveenterä.