Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.
He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.
"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka", sanoi Honorine.
Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.
Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja huusi:
"Herra Stéphane!"
"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"
"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin… Minä näin hänet aukeamasta… Herra Stéphane!… Mutta miksi hän ei vastaa? Näittekö vilahduksen miehestä?"
"En."
"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä… Mutta näemmehän tästä taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."