"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä te päätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu. Ja ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.
"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.
"Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.
"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla huomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin Faouëtiin asti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin käykää katsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka kohoaa mitä merkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin, Bretagnelaisen legendan, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin Quimperin tietä pitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä, on puiden ympäröimässä puolikehässä se autio hökkeli, jonka ovessa on mainittu kirjoitus. Mökkipahasessa ei huomaa mitään merkillistä. Sisäpuolelta se on tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa. Mädäntynyt lauta teki penkin virkaa. Kattona toukansyömä kehikko, jonka läpi sade valuu sisään. Sanon vieläkin kerran, että se aivan varmaan on vain sattumalta joutunut kinematografikoneen eteen. Lopuksi lisään, että Bretagnelaisen legendan filmi otettiin viime syyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus on ainakin kahdeksan kuukautta vanha.
"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni on toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä ponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä ajassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä viidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.
"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni…"
Véronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin niissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne olivat surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä hänen avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti häntä yhtä itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän sitä välttääkseen oli heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se vaikutelma, jopa varmuuskin, että kaikki hänen onnettomuutensa, isän kuolema, pojan kuolema, johtuivat virheestä, jonka hän oli tehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin hän oli tämän miehen rakkautta vastustanut ja suostunut avioliittoon vain pakosta, epätoivoissaan ja pelastaakseen herra d'Hergemontin Vorskin kostolta. Mutta sittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta huolimatta hän oli alussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta. Nykyisin se näytti hänestä anteeksiantamattomalta kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia tunnonvaivoja ei aika ollut voinut vaimentaa.
"Oh", mutisi hän, "olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne itkemään."
Tarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne turvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän nousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.
"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä… puiden ympäröimässä puolikehässä…" sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen paikan ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla puolella puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään lähemmäksi hän näki sen.