Se oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka säiden vaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja havaitsi, että sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen paljoa himmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme kirjainta olivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen alla hän näki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta huomaamatta, nimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.
Hänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa käsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen tyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen piirtänyt tämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt ensi kertaa kävi?
Véroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa liittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen menneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen rakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis oli mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt hänen ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo kirjoitus oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?
Véronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä näkynyt eikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra Dutreillis oli avannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan sisässä. Kuitenkin hän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että asiamies ei ollut erehtynyt.
Ovi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti sen, ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen tehdä ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen — tahdonponnistus — vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä tempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten piiriin, jota hän tietämättään kavahti.
"No, mitä nyt?" tuumi hän. "Mikä minua pidättää?" Hän veti äkkiä. Häneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja samalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin, hän näki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena tunnusmerkkinä: siltä puuttui toinen käsi.
Se oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät valkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa havaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet oli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta vammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki juuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten. Vaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet. Ruumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat olivat koukussa.
Kaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai pikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän seisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:
"Ruumis… ruumis…"
Äkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi ja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti vanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.