Tämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia ja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen viranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko mitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.
Taskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä. Mutta kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui pää retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen säärien päälle, joten penkin alusta paljastui.
Penkin alta hän keksi pienen paperikäärön — arkin hyvin ohutta piirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt kieroksi.
Hän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun hänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:
"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala…!"
Hän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että silmät voisivat lukea ja aivot käsittää.
Korkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta sillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi eroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon ristiinnaulittua neljää naista.
Ja etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli nainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot kauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa. Tämä ristiinnaulittu nainen oli — siitä ei ollut epäilystäkään — hän itse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!
Sitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan nimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.
Siinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique d'Hergemont!